.

TENZBA

2017/10/04

henkilökohtainen sukellusennätys

Lähdin viemään Zadaa-pakettiani postiin vähän ennen kahdeksaa, matkalla uimahallille. Äidin kanssa päätimme sittenkin piipahtaa Kirkkonummen hallilla testailemassa hänelle kyseistä fysioterapiamuotoa. Harmikseni äiti kuitenkin soitti vielä kassalle jonottaessani, ettei halliin myydä enää lippuja kahdeksan jälkeen. Googlailimme hetken ja huomasimme Mäkelänrinteen olevan auki. Halli sijaitsee Helsingissä, vähän kauempana, mutta siellä on hyppytornit 10 metriin asti, sekä rutkasti ratauintitilaa ja lämpöaltaita. Kiiruhdettiin sitten sinne ja ehdimme hyvin polskutella puoli kymmeneen. Samalla kun äitini teki vesijuoksua keksin katsahtaa altaan pohjaa. Ei se voinut olla neljää metriä, näytti liian pahalta mulle.

Selvennettäköön tähän väliin, että pelkään syvää vettä ihan kamalasti. Ja tummaa vettä. Mun on pakko käydä syvemmissä uima-altaissa koskettamassa pohjaa tietääkseni, että pääsen sinne ja takaisin ylös. Ennen hyppimistä tornista esimerkiksi Stadikalla kesäisin, käyn aina istumassa altaan pohjalla 4 metrin syvyydessä ja palaan pintaan haukkomaan henkeä. Teen tämän joka kerta uidessani siellä. Haastavaa sukelluksesta tekee se, etten käytä uimalaseja, enkä täten kunnolla hahmota syvyysetäisyyksiä veden alta käsin.

Äiti kertoi altaan olevan VIISI METRIÄ SYVÄ, eli toiseksi syvin allas, jossa koskaan olen uinut. Olen toki uinut tuossa altaassa vuosia sitten yhden kerran aiemmin, mutten tuolloin vielä tajunnut pelätä jokaisella uimakerralla. :D Jokatapauksessa, kuultuani tuon kamalan numeron, päätin, että ei helvetti, pakkohan mun on uskaltaa sukeltaa pohjalle. Pakko. En voi muuten edes harkita hyppytorniin kiipeämistä. Mainittakoon, että pienempänä isäni työpaikalla oli uima-allas, joka syveni toisesta päädystä kuuteen metriin. En koskaan kyennyt edes kellumaan syvässä päädyssä. Kiljuin, tärisin ja pelkäsin. Niinpä lainasin äitini uimalaseja, vedin todella syvään henkeä, otin tikkaista vauhdin ja lähdin valumaan kohti pohjaa. Kaikki ketkä ovat joskus sukeltaneet suurempia syvyyksiä, tietävät, ettei pohjalle ole helppo päästä täysillä keuhkoilla. Ne nimittäin kelluttavat ihmisruumista. Näin ollen tyhjensin osan hapestani ulos, valuin nopeampaa tahtia kohti pohjaa. Autoin hieman käsillä huitoen päästäkseni nopeammin "perille". Matka tuntui oikeasti ikuisuudelta, kuin pohja loittonisi pikkuhiljaa yhä kauemmaksi minusta. Tiesin, että jos luovuttaisin ja lähtisin takaisin pintaa kohti, saisin paniikin ja todennäköisesti hengittäisin vahingossa vettä = hukkuisin. En voi koskaan jättää sukellusmatkaa kesken ilman paniikkia. Se on ihan kamalaa.

Yhtäkkiä jalkani koskettivat jotakin... POHJA! Olin päässyt pohjalle. Happea mulla oli mystisesti vielä sen verran jäljellä, että kykenin rauhallisesti istumaan pohjalle risti-istuntaan n. sekunniksi, kunnes ponnistin vauhdilla takaisin ylöspäin. Pientä rimpuilua oli aistittavissa, kun halusin ylös mahdollisimman nopeasti. Haukoin henkeä ja naamaltani paistoi varmaan maailman, tai ainakin hallin suurin hymy. Näytin äidille peukkua. Hän ei tajunnut, miksi. Käskin häntä laittamaan lasit silmille ja katsomaan, kun minä (sokkona) sukeltaisin pohjaan. Toistin operaationi ja rikoin samalla syvyyssukellusennätykseni. Mulle tää oli ihan mieletön suoritus! Ja jos ketään kiinnostaa, avasin korvani nenästä kiinnipito ja "puhallus" -tekniikalla kahdesti koko sukelluksen aikana. Vähän humisi korvissa jälkikäteen.

IltaIltaIltaIlta

Kävin kysymässä uimavalvojilta heidän kopistaan, saisinko hypätä hyppytornista. Miesvalvoja sanoi, että käytössä olivat ainoastaan kolmen ja viiden metrin hyppypaikat. Johtui varmaan siitä, että vieressä oli uimaryhmän hyppytreenit käynnissä. Siirsin ohjeiden mukaan esteet pois oviaukolta ja kapusin viiteen metriin. Mäkelänrinteessä rappuset ovat siis ihan oikeat rappuset käytävineen, eivätkä avonaiset tikkaat, kuten monessa muussa paikassa. Hyppäsin viitosesta ihan normaalin tikkuhypyn. Jotenkin ilmalento tuntui päässä yhtä huimalta, kuin kympistä hyppiessäni. Olen varmaan tulossa vaan vanhaksi. Vakuututtuani altaan ja hyppyalustan toimivuudesta, nousin kolmoseen, eli tasoa alemmalle liuskalle selkä allasta kohti. Äitini katsoi vesijuoksuradaltaan epäilevästi toimiani. Hengitin syvään ja ponnahdin taaksepäin pää kohti allasta pyörähtäen keränä yhden kierroksen. Osuin veteen mielestäni onnistuneesti. Näin oli ensimmäinen taaksepäinvoltti tehty tältä syksyltä.

Kapusin seuraavaksi suoraan takaisin viitosen alustalle ja asetuin samoin, väärinpäin. Tässä vaiheessa äitini ilme oli muuttunut epäilevästä kauhistuneeksi. Varmistin tilan olevan tyhjä altaassa alapuolellani ja keskityin hyppyyn. Oikeastihan mulla ei ole hajuakaan, mitä pitäisi tehdä ja mihin keskittyä, mutta jotainhan mun päässä tuolloin täytyi liikkua. Otin pienen vauhdin käsilläni ja ponnistin suurempaan taaksepäin kulkevaan volttiin. Laskeuduin jälleen ihan ok-tasoisesti. Vähän oikea käteni lätsähti veden pintaan tasapainotellessani ilmassa kehoani suoraksi. Nousin takaisin ylös ja toistin äskeisen. Taisi olla elämäni neljäs voltti femmasta tuo viimeisin. Olen aika helvetin ylpeä itsestäni ja rohkeudestani koko päivän ajalta. Rikoin myös vielä yhden ennätyksen tänään, ja se on blogitekstin pituus! En ole koskaan julkaissut näin pitkää kirjoitusta täällä. Toivottavasti edes joku jaksoi lukea postauksen loppuun asti, onneksi olkoon sinulle! ♡ Nyt lähden tutimaan, öitä teillekin.

2 kommenttia:

  1. Ihan älyttömän ihana postaus, lisää tällaisia ! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia, voin tehdäkin ! :)

      Poista

Kiitos kommentista! :3